Yksi nykypäivän kaupunkisuunnittelun ydinongelmista on, että suunnittelua ohjaa joukko rakenteita, jotka eivät osaa lukea 2000-luvun kaupunkilaisten käsityksiä kiinnostavasta ja hyvästä kaupunkitilasta. Useimmat kaupunkien rakentamiseen liittyvät lakimme, virastomme ja käytäntömme on nimittäin luotu aikana, jolloin palvottiin modernismin alttaria ja sitä myötä tuottamaan takavuosien suunnittelijoiden ihanteiden mukaista yhtenäistä kaupunkitilaa ihmislähtöisyyden kustannuksella.

Kaupunkilaisten mielipiteitä ei silloin juuri kuunneltu, mutta nykyään alkaisi olla jo aika.   Kaupungit ovat yhä selkeämmin kansantaloutemme moottoreita, joita pyörittävät erilaiset erikoisosaamista vaativat toimialaklusterit. Kun yhtäältä työelämän luonne keskittää väkeä ja palveluja kaupunkeihin ja toisaalta kaupunkilainen elämäntapa yleistyy nuorempien sukupolvien keskuudessa, tulee voittajia niistä kaupungeista, jotka pystyvät parhaiten tarjoamaan asukkailleen heitä miellyttävät puitteet.

Toistaiseksi tähän ei ole osattu kunnolla reagoida juuri missään kasvavassa suomalaisessa kaupungissa. Asuinympäristötarjonta vastaa harvoin kysyntää, kuten esimerkiksi viimeaikaiset ongelmat Helsingin Viikinmäen alueen rakentamisessa osoittavat. Aluetta markkinoidaan ajan hengen mukaisesti ”urbaanina ja omaleimaisena kukkulakaupunkina”, mutta asunnot eivät meinaa käydä kaupaksi.

Eikä mikään ihme, sillä tarjolla on lähinnä mahdollisuus muuttaa eristyksiin moottoritien ja kallioiden väliin alueelle, jossa ei ole palveluita ja jota yhdistää muuhun kaupunkiin ainoastaan yksi bussilinja. Ostajan näkökulmasta lähiöitä on jo muualla riittämiin, ja niissä on luultavasti uudistuotantoa edullisemmat asunnotkin.

Toista on kantakaupungissa, joka houkuttaa yhä useampaa sen tarjoaman elinympäristön vuoksi. Samalla kun Viikinmäki rakentuu vaivalloisesti, Helsingin kaupunki on jopa joutunut asettamaan kantakaupunkiin rakennuskiellon estämään kivijalkaliiketilojen muuttamisen asunnoiksi.

Tulijoita on jonoksi asti, mutta kantakaupunkia ei riitä kaikille – eikä varsinkaan kaikkien kukkarolle.

Järkevä ratkaisu olisi tietysti rakentaa lisää kantakaupunkia. Ongelmaksi kuitenkin muodostuu se, että kaupunkisuunnitteluaparaattimme ei taivu mahdollistamaan kantakaupungin laajentamista, vaan se ainoastaan tuottaa mekaanisesti uusia ”viikinmäkiä”. Tiiviimpien kaupunkimallien toteuttamisyritykset kohtaavat ennen pitkää jos jonkinlaisia säännöksiä, jotka estävät tämänkaltaiset ponnistukset.

Vaikka useissa kaupungeissa lähtökohdaksi on otettu tietoisesti aikaisempaa painokkaammin tiiviin kantakaupunkimaisen ympäristön rakentaminen, osoittavat lopputulokset, että emme nykytilanteessa kykene tai osaa enää tuottaa Stadiin verrattavissa olevaa rikasta kaupunkitilaa. Hyvä esimerkki tästä on Kalasataman alue, joka ”kantakaupungin jatkeena” parhaillaan realisoituu lähiömalliin kauppakeskuksen ympärille. Muualle alueelle jää urbaanin elämän näyttämöiksi muurimaisia, tyhjin seinin koristeltuja katujen irvikuvia.

Oma tulkintani on, että tarvitsemme kipeästi keinoja, joilla voisimme palauttaa kauan sitten lopahtaneen vuoropuhelun suunnittelijakunnan ja erilaisten ihmisryhmien asumisen intressien välille erityisesti urbaanin kaupunkiympäristön kontekstissa, sillä esikaupungeista alkaa pian olla jo ylitarjontaa.

PehmoGIS-menetelmistä uusia avauksia

Mielestäni pehmoGIS – ja laajemminkin vuorovaikutteiset paikkatietosovellukset (PPGIS; käytän tässä nyt pehmoGIS-termiä koska se kuulostaa parhaalta) – voisi olla kaipaamani vuoropuhelun herättäjä. Tiivistetysti ja yksinkertaisten pehmoGIS-metodologialla tarkoitetaan asukkaiden kokemuksien ja mielipiteiden keräämistä kartalle. Menetelmää käytetään jo tälläkin hetkellä kaupunkisuunnittelun tukena. Mutta mielestäni suunnittelun palvelemisen lisäksi olisi aiheellista keskittyä kehittämään kaupunkisuunnittelua itsessään.

Ajatustasolla voisimme ottaa mallia Jan Gehlin ja hänen esikuntansa lähestymistavasta kaupunkitilojen kehittämiseen. Gehliläiset ovat profiloituneet erityisesti ihmislähtöisen kaupunkisuunnittelun soihdunkantajina, ja he aloittavat projektinsa esimerkiksi tarkkailemalla kaupunkiympäristöä sekä ihmisten käyttäytymistä kaupunkitilassa tunnistaakseen, mitkä ratkaisut toimivat ja mitkä eivät. Heidän osallistavat ja havainnointiin perustuvat tutkimusmenetelmänsä ovat kiistatta tuoneet tulosta. Osaltaan niiden vaikutuksesta esimerkiksi Kööpenhaminasta on kehittynyt vakionimi kaupunkisuunnittelukeskusteluissa hyviin käytäntöihin viitattaessa.

Oma visioni on, että pehmoGISin mahdollistamana meistä jokaisesta voisi tulla pieniä jangehlejä. Kaikki voisivat yhtäältä tuottaa ja kasata kokemustietoa elementeistä, jotka tekevät mielestämme tiiviistä kaupunkikeskustoista nautittavia sekä toisaalta ratkaisuista, jotka eivät sinne sovi. PehmoGIS-kyselyjä voisi tehdä eri mittakaavoissa, ja detaljitasolla kaupungit voisivat esimerkiksi katukohtaisesti tutkia ja vertailla mielekkään ja viihtyisän jalankulkuympäristön laatutekijöitä. GPS-seurannalla tehty tutkimus jalankulkijoiden ja pyöräilijöiden liikkeistä loisi toisenlaista perspektiiviä tuovan kiinnostavan lisätason mukaan keskusteluun.

PehmoGISin paikkaan sidottu informaatio yhdistyy kiistatta reaalimaailman suunnitteluratkaisuihin, mikä tarjoaa varsin konkreettista tietopohjaa vallalla olevien suunnittelukäytäntöjen kriittiseen tarkasteluun. Tuotammeko oikeasti tällä hetkellä ihmisten hyvinvointia parhaalla tavalla edistävää kaupunkitilaa ja -ympäristöä? Analyysit tarkentuisivat edelleen, mikäli kyselyihin kytkettäisiin mahdollisuus liittää mukaan kuvamateriaalia.

Kaupunkilaiset voivat visiossani jatkaa vuoropuhelua hyvästä kaupunkiympäristöstä vielä uuden kaupunkitilan suunnitteluvaiheessakin laadunvalvojan roolissa. PehmoGIS- ja muut vuorovaikutteiset paikkatietosovellukset tarjoavat alustan vuorovaikutukselle myös suunnitteluvaiheessa esimerkiksi 3D-visualisoinnin kautta.

Ihmislähtöisen tiedon kartuttaminen avaa pidemmällä tähtäimellä mahdollisuuksia myös kaupunkien väliseen tiedonvaihtoon erilaisten ratkaisujen toimivuudesta erilaisissa konteksteissa ja laajemmin katsoen, se myös avaa väyliä jopa kansainvälisten vertailujen tekemiseen.

Kannustan kaupunkeja lämpimästi ja rohkeasti heittämään viime vuosisadan puolenvälin suunnitteluopit roskakoriin ja valjastamaan pehmoGISin tuottamaan taustatietoa niiden päivittämiseen ja ottamaan ryhtiliikkeeseen mukaan keskeisiksi sparraajiksi ruohonjuuritason toimijat. Lopputuloksena saattaa parhaassa tapauksessa hyvinkin alkaa rakentua ihmisiä oikeasti palvelevaa eloisaa, viihtyisää ja kaunista kaupunkitilaa.

Tämä teksti on osittainen tiivistelmä aiemmasta blogikirjoituksestani, joka käsittelee pehmoGIS-menetelmien ja muiden vuorovaikutteisten paikkatietosovellusten tuomia mahdollisuuksia viihtyisän ja urbaanin kaupunkiympäristön toteuttamisessa.

To my English-speaking readers: this article is a Finnish version of my previous post on SoftGIS. I’ll keep on writing in English but this time needed to get this out in Finnish, too.